Terve ja tasapainoinen ihmissuhde - Kun toksisuus on "tuttua ja turvallista"

Kuten otsikko kertoo, tällä kertaa halusin ottaa työn alla aiheen, joka on viime vuosina ja etenkin viime aikoina pyörinyt mun mielessä ja herättänyt ajatuksia.

Mä oon ollu 5 vuotta suhteessa saman ihmisen kanssa. Ennen tätä mulla on ollut 4 pidempää ja vakavaa suhdetta, jotka kuitenkin on päättynyt aina eroon. Jälkeenpäin ajateltuna, mussa on ollut paljon vikaa ja näistä suhteista vain yksi ennen nykyistä on ollut terve suhde, jossa olin tasavertanen toisen aikuisen kanssa. Se oli outoa ja, kun itse olin silloin rikki, uskon sen myös olleen yksi syy siihen, miksi koin ahdistusta ja epävarmuutta. Kuulostaa varmasti hullulta, että terve ja tasapainoinen parisuhde ahdistaa ja aiheuttaa epävarmuutta, mut anna mä kerron mistä tää johtuu!

Lapsuus narsistin kanssa on täynnä epävarmuutta, epävakautta, aikuisen tunteen purkauksia ja toisen tunteiden ja reaktioiden analysointia, tunnustelua ja sietämistä. Se on ollut se normi. Se on se, jota narsistin laspi pitää "tuttuna ja turvallisena", koska siihen on tottunut. Sellasta ihmistä sä osaat lukea ja käsitellä. Mitä sitten, kun vastassa onkin ymmärtäväinen, rakastava, empaattinen ja tasapainoinen kumppani? Se on epänormaalia, aivan täysi vastakohta sille, mitä me rakkaudeksi ollaan luultu.

Kävin tästä melkein vuosi sitten tosi hyvän keskustelun mun psykoterapeutin kanssa. Rauha ja tasapaino on se, joka saa narsistin lapsen/narsistisessa suhteessa olleen ahdistumaan ns. normaalissa suhteessa. Elämä on tasaista, rauhallista ja ennalta-arvattavaa, joka aiheuttaa sen, että meidän aivot on kyllästyneitä ja kaipaa toimintaa eli niitä konflikteja. Meidän aivot on tottunut siihen, että ajoittain räjähtelee, koko pakka hajoaa käsiin ja sitä seuraa se ihana aika, jolloin sua nostetaan jalustalle, sua huomioidaan ja rakastetaan niin, ku oot kaivannut. Tätä kutsutaan traumasiteeksi ja tällä narsisti sua otteessaan pitää ja sumentaa sun harkintakyvyn.

Yhteenvetona siis, narsistin lapsi/narsistisessa suhteessa ollut ei oo se helpoin kumppani, kun vastassa on normaali pari-/ihmissuhde. Mitä enemmän itse eheydyn, sitä enemmän tunnun mittailevan ja arvioivan omaa parisuhdetta, koska toisen rakkaus on aitoa ja se tuntuu oudolta. Voin sanoa asioita, jotka ei välttämättä toista miellytä, mutta hän haluaa ymmärtää ja haluaa selvittää asiat, puhumalla. Tää edelleen aiheuttaa mussa epävarmuutta ja odottelen ajoittain sitä hetkeä, että milloin kaikki leviää käsiin ja tiedostan (onneks myös kumppani tiedostaa), että tällöin mä alan oireilemaan ja oikuttelemaan. Onnea on siis kumppani, joka tän sietää, ymmärtää sun menneisyyden ja tietää, että aina ne mun tunteen purkaukset ja kiukuttelut ei oo henkilökohtasia. Joskus mietin, miten mun mies mua jaksaa, mutta tähän hänen vastaus on ollut, että hän tietää pohjimmiltaan, että usein mun tunteen purkaukset johtuu mun menneisyydestä ja tällön hän yrittää olla mun tuki ja sitä hän on. Hän on se turvallinen aikuinen, joka multa lapsuudenkodista puuttui. Saan olla vihanen, hauras, ahdistunut tai näyttää mitä vaan tunteita, mutta ilman pelkoa siitä, että mut hylätään fyysisesti tai henkisesti.

Tilanne ei todellakaan aina ole ollut tämä. Meidän tavattua 5 vuotta sitten, tässä suhteessa oli kaks todella rikkinäistä, ennakkoluuloista ja osittain myös itsekeskeistä ihmistä. Vuosien myötä me kuitenkin ollaan opeteltu kommunikoimaan, kuuntelemaan ja olemaan läpinäkyviä toisillemme. Helppoa se ei oo ollut, koska molemmilla on menneisyyden möröt, joita vastaan taistella, mutta ollaan pyritty kääntämään se niin, että me ei olla toisiamme vastaan, vaan se on me vastaan meidän yksityiset ja yhteiset ongelmat.