Viikko sairaslomaa takana migreenin takia, jonka luulin olevan peräisin jumiutuneista hartioista. No, ne oli kyllä yksi syy, mutta ensimmäistä kertaa oli vastassa myös lääkäri, joka osasi kysyä onko mulla stressiä tai muuten haastava hetki elämässä menossa. Kärsin siis stressiperäisestä migreenistä ensimmäistä kertaa sitten ylä asteen ja siellä koetun koulukiusaamisen. Tutut lääkkeet sain takaisin, mutta tällä kertaa ne ei enää autakaan ja päänsärky on ollut nyt läsnä yli viikon sekä paineen tunne päästä ei ole kadonnut mihinkään. Eli huomenna suuntaamme taas aamulla lääkäriin ja kyselemään, että mitä tehdään.
Itse olin katsonut sokeasti vaan viimeistä puolta vuotta, kun aloin stressiä miettimään, kunnes äitipuoleni muistutti mitä mun elämä on ollut viimeiset kolme vuotta. Lopetin työt varhaiskasvatuksessa, aloitin opinnot ja nekin suoraan etänä samalla, kun ala-asteella oleva tytär sekä päiväkoti-ikäinen poika oli myös kotona mun kanssa. Mun elämä on siis viimeiset 3 vuotta pyörinyt kodin ympärillä ja nyt olen vielä työssä, joka on täysin etätyötä. Mun kroppa on siis niin ylikuormittunut kaikesta tästä sekä sitten siitä, että jouduin kohtaamaan narsistivanhemman viimeisen kerran ja vedin rajan siihen mikä on ok ja mikä ei. Tämä aiheutti monenlaista mielen myllerrystä, kuten surua, syyllisyyden tunnetta ja ahdistusta. Pääsin onneksi psykologin kanssa puhumaan, mutta se ei avannut asioita tarpeeksi.
On haastavaa alkaa purkamaan asioita, jotka on tapahtunut lapsuudessa ja menneisyydessä, jotka on olleet väärin, kun vanhempi on aina uskotellut tekonsa johtuvan minusta. Sitä ei sillon enää ymmärrä, että mikä on oikein ja mikä väärin. Jopa se on saatu kuulostamaan minun syyltä ja oikeutetulta rangaistukselta, että mut suljettiin parvekkeelle ja heitettiin vaan haalari perään. En tästä osannut edes toiselle vanhemmalle lapsena kertoa, koska luulin itse olleeni vaan syyllinen tähän. Nyt, kun on omia lapsia niin ymmärrän miten väärin oma vanhempi on minua kohtaan toiminut ja miten hän on mun mielen myrkyttänyt syyttämällä omista vääryyksistään. Joskus pahimpina hetkinä mietin, että voiko tästä koskaan päästä yli ja voiko koskaan oikeesti olla ehjä siitä mitä vanhempi, jonka pitäis olla se ainainen tuki ja turva, on pistänyt sut käymään läpi lapsena koska on itse kykenemätön hallitsemaan itseään ja omia tunteitaan.
Narsistia vastaan nouseminen on vähän sama, kun juoksisit vasten tyylimyllyjä. Sä tiedät olevas oikeassa ja tekeväs oikein, mutta samalla toinen saa sut lytättyä täysin sanoillaan ja saa sut epäilemään jopa sun omaa mielenterveyttä käskemällä hankkiutumaan hoitoon ja sanoo, että kuinka sairas sun mieli on. Tässä kohtaa on hyvä huomata se, että hänhän puhuu itsestään, mutta koska pakko on pitää itseään täydellisenä, niin hänen on helpompi heijastaa omat vajavaisuutensa viholliseen.
Kaikki tämä kulkee mun mukana joka päivä ja joka päivä irtautumisen myötä oon alkanut muistamaan uusia asioita lapsuudesta, jotka silloin hautasin jonnekin syvälle. Todellisuus on se, että en juurikaan muista elämästäni mitään ennen kuin vasta siitä eteenpäin, kun olen ollut ehkä 10-vuotias. Pahinta kaikessa on kuitenkin se, että kun itse joutuu lapsiaan komentamaan tai puhumaan vaikeista asioista, niin lasten pahoittaessa mielensä alan peilaamaan heidän tunteita omiin tunteisiini ja mietin, että olenko niin kuin narsisti vanhempani. Aiheutanko omalla toiminnalla samat traumat omille lapsille? Hullua, koska tiedän, että olen aivan erilainen kuin oma vanhempi. Mutta, koska kaikessa on jotain hyvää niin mun elämässä se hyvä on mun toinen vanhempi, joka on aina ollut oikeudenmukainen, kiltti ja rakastava mua kohtaan. Sitä kautta sain myös narsistivanhemman vastapainoksi esikuvan siitä millainen äiti haluan itse olla.
Kommentit
Lähetä kommentti